Kommentit ovat pois tähän virkaan

Pastorin blogi: I have a dream

Viime viikkojen aikana sosiaalisessa mediassa on keskusteltu helluntailiikkeen nykyhaasteista ja tulevaisuudesta erityisesti nuoriamme ajatellen. Vanhemman ja nuoremman sukupolven välinen kuilu näyttää monien mielestä revähtäneen jo kestämättömän suureksi ja sen seurauksena seurakunnissa on tapahtunut jakaantumista. Tämä on joissakin tapauksissa johtanut kokonaan uuden toiminnan aloittamiseen ja omasta seurakunnasta irtautumiseen. Mitä tästä pitäisi ajatella?

On selvää, että kaikkina aikoina nuorten ja vanhempien välillä on tietty ”kuilu”, eikä siinä ole mitään ihmeellistä tai kauhisteltavaa. Lapset ja nuoret luonnostaan hakeutuvat toistensa seuraan. Samoin tekevät vanhemmat ihmiset. Ajatus- ja toimintatavat ovat eri ikäluokilla erilaisia ja siksi samankaltaiset hakeutuvat toistensa seuraan. Näin tapahtuu perhepiirissä, kaveriporukoissa, harrastusten parissa, kouluissa ja lukemattomissa muissa sosiaalisissa tilanteissa. Jos tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, niin viisauden tielle astutaan seurakunnassakin kun ymmärretään, että näin on myös seurakunnassa.

Kristillinen seurakunta ei kuitenkaan ole pelkästään tavallisten ihmisten tavanomainen yhteenliittymä vaan se on Kristuksen seurakunta, jossa kaiken ytimessä on vapahtaja Jeesus Kristus ja hänessä ei ole miestä eikä naista, ei nuorta eikä vanhaa. Jeesus siis yhdistää meidät samaan ruumiiseen ja Paavalin opetuksen mukaan me itse asiassa tarvitsemme toisiamme, koska Jumala on kutsunut jokaisen ja asettanut meidät kunkin, nuoremman ja vanhemman, omalle paikallemme seurakuntaperheeseen. Tämä on lähtökohta jokaiselle meille ja se meidän pitää myös tunnistaa ja tunnustaa.

Tämän pohjasta uskallan sanoa, että minulla on unelma – unelma seurakunnasta, joka tunnistaa ja tunnustaa Jumalan valinnan kunkin kohdalla, riippumatta iästä, ulkonäöstä, sukupuolesta tai edes toimintatavoista. En usko, että seurakuntien on pakko hajota tai jakaantua nykyisten haasteiden keskellä. Vaihtoehtona on seurakuntien kasvaminen Kristuksen kaltaisuuteen, joka mahdollistaa eri ikäluokkien ja erilaisten toimintatapojen ja toimintakulttuurien rauhanomaisen rinnakkaiselon – tai pikemminkin yhteiselon.

Se on mahdollista vain jos kaikki ottavat seurakunnan yhteisen rakentumisen ykkösasiaksi. Se vaatii epäitsekkyyttä ja joustavuutta, usein myös astumista ulos omalta mukavuusvyöhykkeeltä voidakseen katsella ja arvioida asioita myös jonkun toisen näkökulmasta: esimerkiksi nuoret vanhempien ja vanhemmat nuorempien. Silloin avautuu uusia näkökulmia. Samalla myös sydämet avautuvat, kun ymmärretään eri ikäluokkien lähtökohtia, ajatuksia ja ennen kaikkea sitä, että Jumala on toiminut ja toimii edelleen erilaisten seurakuntakulttuurien keskuudessa.

Paavali sanoo korinttolaisille: ”Sillä eihän ruumiskaan ole yksi jäsen, vaan niitä on siinä monta… silmä ei saata sanoa kädelle: ”En tarvitse sinua”, eikä myöskään pää jaloille: ”En tarvitse teitä”.” Jotta ruumiin kunnioittava yhteys olisi mahdollista hän jatkaa kolossalaiskirjeessä: ”Pukeutukaa siis te, jotka olette Jumalan valituita, pyhiä ja rakkaita, sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, sävyisyyteen, pitkämielisyyteen, kärsikää toinen toisianne ja antakaa toisillenne anteeksi, jos kenellä on moitetta toista vastaan. Niin kuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa”. (Kol. 3:12-13)

Herättäköön Jumalan Henki meidät rakentamaan ja siunaamaan Herran seurakuntaa sen kaikessa moninaisuudessa – perinteitä kunnioittaen mutta uutta syleillen – keskinäiseen rakkauteen pukeutuneina.

Petri Mäkilä
Johtava pastori

Kommentit ovat suljettu.